Olinko minä jotakin kerjäämässä, kun vein siskolleni suklaita syntymäpäivälahjaksi - tosin päivää liian aikaisin. Kestihän se vähän kauemmin mutta minuun suhtauduttiin tylymmin kuin itse tuntemattomaani. Tästä muutamaa viikkoa aikaisemmin olivat itse tulleet pyytämättä katsomaan kämppääni, eli kerjäämään vertailulleen lisäpontta. Etuajassa sekin kun mies oli käynyt jo aiemmin samana päivänä joten oletin että tulevat myöhemmin. Mutta aliarvioin toki kateuden mahdin ja kerjäsin täten sitä itse. Lempisiskoni.
Vähän minä lopulta kerjään, paitsi liikaa. Riittävästi lämpöä, ymmärrystä ja kohtaloni hyväksymistä. Mutta idiootti vain on sellainen. Hyväntahtoinen hölmö. Sellainen, joka tykkää facebookissakin kaiken maailman - toki hyvännäköisistä ja hymyilevistä - naisista. Ollen samalla kihloissa samanlaisen - toki erityisen - kanssa. Puhdasta hyväntahtoisuutta, joka musertuu maailman ahdasmielisyyden muuriin. Ei se minun tyttöystävääni niinkään kosketa. Hän kun kamppailee lähinnä Äiti Amman kanssa ymmärtämisen jalossa taidossa. Aivan poikkeuksellinen talentti. Mutta kun muut kateelliset (sattumaltako juuri ne, joista tykkäilen vähemmän) valittavat. Valittavat kääntäen valituksensa ihmettelyksi tyttöystävälleni. Jotain täytyy olla pielessä, kun joku tykkää niin monista eri ihmisistä. Ilmiselvästi kaikkien niiden perässä. Olen kyllä hölmö, kun tällaista sallin tytölleni. Se jääköön syyllisyydekseni. Ehkä vain Jumala voikin rakastaa kaikkia kauniisti.
Enhän minä osaa. En vain osaa suhtautua. Kun pikkusiskonikin chattaa missä nykyään olen. "Missä sinä vaikutat nykyisin?" Eikö ole jo tunnustus sinänsä. Kun ethän sinä tiedä. Ja kuitenkin uteliaisuus pakottaa kysymään, että missä ja mitä teen. Oletko nyt jotain, jos teet jotain jossain. En ole tekemisissä kanssasi, mutta voisit joskus kertoa. Enhän minä kerjää sukuriitoja, mutta alan käsittää niitä yhä enemmän. Toissa kesänä tämä ihastuttava ja menestynyt tyttösisareni kutsui mukaansa juhannusmökille, vähän myöhemmin minua hävetäkseen ja vältelläkseen kavereidensa seurassa. Jumala ymmärtäköön minua, kun tunnen siitä kiitollisuutta jonkinlaisen halveksunnan kera.
Eihän täällä joka päivä käydä, joten jo ovikello herätti uteliaisuuteni. Ehkäpä siitä johtunut aavistuksenomainen pelkotila aiheutti sen, ettei käynyt ennen oven kiinni naksahdusta mielessäkään ruokatarjoilu. Niin yksinkertaista mutta ennenkokematonta! Eihän me täällä Suomessa ruokaa jaeta. Tai järjestykää ainakin jonoon nyt ensin. No minua tämä mielikuvituksettomuus kuitenkin hävetti. En tosin kehdannut ostaa sitä posliinienkeliäkään kun olisi maksanut vitosen enemmän, joten annoin kympin vaivanpalkaksi. Löysin sitä ennen pari parikymppistä mutten kehdannut. Olisin vain kerjännyt jonninjoutavaa katumusta ja jossittelua, kun se tuntui niin isolta summalta. Täytyyhän se tietysti myöntää, kuten teinkin, että jos puolalaismummo olisi jättänyt epäaidon sairauskertomuksen pois ja ollut paria vuosikymmentä nuorempi, olisi tarjoilu luultavasti pompannut mieleeni aivan tuosta vain. No enhän minä häntä syytä.
En minä paljoa kerjää, kuin aitoja hetkiä. Kuka sitä uskoisi, kun kertoisin että mieleni teki myös vaihtaa osia. Minähän tuonne ulos kuuluisin, nuorehkona miespuolisena ja vielä suomalaisena. Tokaisinkin lämpimästi hymyilleelle mummolle ulkona olevan kylmä. Olin tosin t-paidassa ja hän talvisessa pusakassa.
Niin loppui facebookissa makoilu. Seura tekee kaltaisekseen, joten parempi välttää seuraa. Kuten niitä englantilaisia kusipääturisteja, jotka reagoivat kävelykadulla suorittamaani baarien (ja tyttöjen) kuvailuuni. Vain siitä syystä, että tyttöystäväni kulki edellä. Ehkä eivät olleet kuulleet ettei Suomessa ole tyttöbaareja. Mikäli olisin kuvaamiseltani ehtinyt, olisin toki huomauttanut että he kulkivat siellä sentään keskenään. Hävetkööt sitä myös keskenään. Tuskin edes tarjoavat tytölleen piirakkaa jälkikäteen, kuten itse Omaani lohdutin. No voin tietysti taas olla väärässä. Olivat paikalla humanitäärisistä seikkaperistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti