Minä olin itsekin ujo poika. Eli en käytännössä pitänyt keskustelusta, koska se altisti ujouteni näkyvyydelle.
Koulussa kuitenkin opin, että keskusteleminen on tärkeää. Se on a) sosiaalista b) sivistynyttä c) normaali tapa toimia ihmisten kesken.
Sitten opin, että keskustelua ei ole olemassa. Viittaukset olivatkin olleet vain tunkkaisen ilman viuhtomista.
Ihmiset eivät oikeasti keskustele. Ehkä poikkeuksia on, älykkäämpiä, uteliaampia, sopeutuvaisempia, näillä ei kuitenkaan ole käytännössä mitään väliä, koska he muodostavat vain osajoukon, joka yleisesti "keskustelee" itsekin vain samanlaistensa kanssa.
Minua havainto järkytti kovasti, ja ehkä siksikin vei vuosia pystyä se havaitsemaan. Nyt on paremmin, koska omaan täyden kontrollin sanomisiin ja pitkälti kaikkeen kanssakäymiseen, koska... kukaanhan ei kuitenkaan keskustele mikä olisi edellytys ideatason jonkinlaiselle myönnytykselle. Tämä lienee yksi aika olennainen kehityspiirre esim. terroristien kehityskaaressa. Koska ette keskustele, niin en sitten minäkään.
Internetissä olen ollut aktiivisena ainakin kahdella suomalaisittain isolla keskustelufoorumilla. Toiselta lähdin pois jo vuosia sitten. Kuvio meni niin, että olin ensin seurannut kyseisen palstan keskusteluja vuosia, ja pitänyt (palstan aihepiiristä johtuen) paikkaa melko älyllisenä ja siis stimuloivana. Rekisteröidyttyäni todellisuus tuntui kuin muuttuneen pelkästään omasta läsnäolostani. Joko näin, tai sitten olin tehnyt virhearvion. Aloin olemaan hyvin aktiivinen palstalla, ja keskustelemaan, mikä oli sinällään nähtävästi aivan liikaa. Haastoin aiheessa kuin aiheessa (aina asiallisesti, korkeintaan lievästi vastanaljaillen), kirjoitin aina uutta lisäten lukien aiemmat viestit huolella ajatuksella ja oman panokseni ajan kanssa lisäten. Mikä oli reaktio? Painu helvettiin, olet dorka, olet väärässä, sinulla on huono huumorintaju, et ymmärrä. Olet väärässä paikassa. Tämä kaikki ilman perusteluja. Älysin toki lopulta laittaa pillit pussiin ja jättää idiootit paimentamaan keskenään. Siitähän palsta lähtikin pian laskusuuntaan ollen nykyään luokkaa säälittävä.
Toinen tapaus. Olin lukenut jo pitempään erästäkin viihdefoorumia, koska pidän elokuvista ja joistain tv-sarjoista ja näistä keskustelu on itseäni kuitenkin melko lähellä. Minua kuitenkin alkoi ärsyttämään tietty konventionaalisuus jota palstalla esiintyi, joten päätin viedä vähän erilaista näkemystä. Ensimmäisessä viestissäni ilmeisen virheellisesti kyseenalaistin näkemyksiä tietyistä elokuvista haukkuen niitä (perustellen). Lopputulos: minut haluttiin potkia pois tai muokata kirjoittamistani tai muuten vain haukkua lyttyyn. Toki se oma viestinikin oli aika tunteellinen ja suorastaan aloittelijamainen (olinhan vasta aloittanut), mutta kuitenkin asiassa pysyvä (virhe).
Tästä vain lisää suivaantuneena jatkoin toki ja päätin pitää demokraattisen yhteisön yksilön oikeuksia omalla esimerkilläni niin hyvin kuin mahdollista pystyssä. Kirjoitinkin kyseiselle foorumille seuranneet 6,5 vuotta tuhansia ja taas tuhansia viestejä keskiarvon ollessa pari viestiä päivässä. Aina asiallisesti, sielläkin uutta lisäten ja toki, kuten "hyvä keskustelija", mahdollisimman paljon haastaen. Lopputulos: eristäminen. Etenkin palstan mukafiksut vakkarit vittuilivat minulle järjestään, antaen rivien välissä ymmärtää ikävä sana: häivy. Itse en koskaan sortunut henkilökohtaisuuksiin. Paitsi aivan lopussa, kun puolustin erään toisen kirjoittajan oikeuksia, josta olen ylpeä. Tämä antoi syyn viikon banniin. Jatkoin kirjoittelua, ja parin viikon jälkeen iski toinen banni, josta tajusin vihdoin homman nimen. En kuulu näiden henkisesti matalaotsaisten joukkoon.
Minä, joka olin rikastuttanut palstan antia erinäisillä yleensä poikkeavilla mielipiteilläni, arvioillani ehkä sadoista elokuvista, ylipäänsä pitänyt usein single-handedly palstan aktiivisena, koska siitä pidin. Lopputuloksena minut karkotettiin taas, ollen sitä ennen käytännön eristyksissä eli netin kuritushuoneessa. Ts. minut ignoroitiin, viesteihini ei vastattu, tai jos vastattiin niin perustelematta ja ad hominemeilla. Voitin mm. palstan Jumala-väittelyt järjestään, koska argumentteihini ei joko vastattu tai kun vastattiin niin tunneperäisillä asiattomuuksilla (lapselllisuuksilla). Tätäkään ei osattu arvostaa vaikka yksinomaan minun keskusteluni jo tuottivat kyseisestä ketjusta palstan ylivoimaisesti kommentoiduimman.
En tiedä mitä muuta tuostakaan tapauksesta (juuri nyt) sanoisin. Minua ahdistaa suomalaisten tunnevammaisuus ja järjellisen sekä mielikuvituksellisen ajattelun ja sen ilmaisun köyhyys. Omassa perheessänikin olen tällä hetkellä jokin musta lammas vaikka olin jonkinlainen kiltti poika aiemmin. Perhana, kun ensin pelaat sääntöjen mukaan hiljaa oikeaoppisesti käyttäytyen ja parhaansa yrittäen, etkä saa paikkaasi. Sitten kun tajuat virheesi, oikaiset olemaan itsesi mukainen, rehellinen ja aikuisen suora ja mutkaton, et edelleenkään saa paikkaasi vaan sinut eristetään entistä pahemmin yksin hiljaiseen oloosi. Tuo ns. vituttaa käyttäen suomalaista ilmaisua. Tuollaistakaan en ennen ikinä todennut. Mutta nyt asiat ovat toisin. Sisarukseni elävät jonkinlaista keski- ja huippuluokkaista ideaaliaan. Minä olen valinnut hieman toisin, ja sekös heitä kadehdittaa ja korpeaa. Välillä tulee mitä kuuluuta ym., mutta viesteihin ja niiden asiasisältöihin ei kummemmin vastata saatika kuvareportteihini. No minä elän sitten elämääni ja annan muidenkin elää. Olenhan aivan helvetin liberaali tyyppi. Minä olin nuorena se, joka eli "kuten kuului" ja sisarukseni enemmän vähemmän elivät kuten "nuoren pitää" eli erinäisin seikkailuin. Sitten kun sain tarpeekseni kaikesta roskasta hapen pikkuhiljaa kokonaan loppuessa ja aloin elää omasta mielestäni, niin sisarukseni taas vajosivat perhesuhteisiinsa, työelämän paineisinsa ja ura- ym. haaveisiinsa. Minun matkaillessa elämääni omaan suuntaani, vapaampana, nauttivampana, hengittävämpänä... kaikesta jokseenkin irrallisena. Tämäkös sisaruksiani vituttaa. Siksipä he ovatkin minut eristäneet. Eivät kestä veljensä erikoisuutta. Minua tämä hieman jopa loukkaa, vaikka liberaalina itseäni pidänkin, ja keskityn jatkossa täysin omaan elämääni. En hyväksy epärehellistä epäaitoa selän takana vilkuilua... ja oikeastaan niiden ihmisten arvomaailmoja. Helvetti, ensimmäisenä uuteen kämppäänikin tullessa täytyy käydä eri huoneet läpi, tarkistaa elintasoni ja vertailla omaansa. Minua tuollainen pikkumaisuus ja suoraan sanoen inhimillinen tunneköyhyys tuppaa vituttamaan.
No siksi lähdinkin Aasiaan. Siellä ihmiset eivät nimittäin vituta! Osaavat toimia keskenään, jopa hymyilevät välillä ja ylipäänsä suhtautuvat ihmiseen kuin... ihmiseen. Samanlaisiahan hekin lopulta, eli henkilökohtainen kemia yms. ratkaisee ja suhdeleikki toimii vain eri muodossa (itse olen tässä suhteessa periaatteellinen, en välitä onko henkilö tuttu tai vieras vaan arvostan ihmistä sellaisenaan), omine heikkouksineen ja materialismeineen, mutta ero on siinä että heidän seurassaan ilmapiiri ei ole salaileva tai kyräilevä! Hallitsevat siis tunnepuolen aivan mestarillisesti. Tuota ihailen aivan suuresti. Että osataan toimia ihan järkisyiden mukaan käytännöllisesti seura valiten mutta kuitenkin tietyllä peruskunnioituksella TOISTA kohtaan. Ihastuttavaa.
Suomi ei keskustele. Ei välttämättä moni muukaan, mutta oma kokemus on Suomi. Suomalaiset ovat omassa ahdistuksessaan ikuisuuksiin asti hyllyviä todellisuusharhaisia ja tunnevammaisia teinejä.
